Maailmanloppu

aamunkoin myötä metsän viertä pyöräilen
 polku rantaan laskee kaarrellen
 kuin neito sadun oisin, heiniin pitkäkseni käyn ja itsestäni nautin
 orvokin pientareelta poimin kuivuneen, eväskoriin lasken
 hiuksillain kuuma tuuli leikkii lailla rakastajan jonka hetki sitten jätin
 ääntäkään ei metsän takaa kuulu värjekään, ei liiku meri tyyni
 rinnassain rauhan tunnen
 kaiken leimahtavan näen tuhon alun ilmiliekkiin
 kasvoillain tunnen ilmakehän polttavan
 kuolonhuudot kuulen kantavan lahden laitamilta
 kauhun haistan, pelon veren kielelläni maistan
 viimeinkin se maailmanloppu tuli, kuori maan liian antelias suli
 tuhon tuliseinät kaiken turhan kelvineillään polttaa pois
 kärsiväisten rukouksia, tuhkaa, kirkunaa
 tulenlieskat polttaa alleen anelevat, maailmanloppu tuli vihdoinkin
 ihmiskunta laavavirtaan suli
 pyörälläin meren viertä poljen kiehuvaa
 kalat kuolleet rantaan huuhtoutuu
 kilikelloani soitan kiitokseksi kaiken turhan lakaisusta
 voimalan horisontissa nään sortuvan
 väen rukouksineen kaatuvan
 näen tulimyrskyn taivaanrannan ylle lopulliseen tuhoon innostuvan
 retki tää odotettu viimeiseksi jää
 hymyn jälkeen jätän hellimmän
 orvokkia vielä kerran haistan, kirsikoita koristani maistan
 vihdoinkin koitti tuhon aamu kaunehin, lasin sille nostan
 liekkeihin poljen
 ne avosylin luokseen laskee
 valo painuu vihdoin mailleen maaten
 viimeinkin se maailmanloppu tuli, kuori maan liian antelias suli
 tuhon tuliseinät kaiken turhan kelvineillään polttaa pois
 kärsiväisten rukouksia, tuhkaa, kirkunaa
 tulenlieskat polttaa alleen anelevat, maailmanloppu tuli vihdoinkin
 ihmiskunta laavavirtaan suli